Englanniksi ahimintahäiriö on binge eating disorder eli BED.

Lainaan tähän Duodecimin Terveyskirjastosta tietoa:

"Keskeistä

• Ahmintahäiriön keskeisin oire on hallitsematon ja kohtauksenomainen syöminen.

• Ahmintaoire aiheuttaa psyykkistä kärsimystä ja voimakasta ahdistusta ja itseinhoa.

• Jatkuessaan ahmintaoire nostaa usein painoa, ja siitä kärsivillä on yleensä takanaan useita laihdutusyrityksiä.

• Häpeän vuoksi ahmimiseen voi olla vaikea hakea apua.

• Ahmintahäiriön ensimmäinen itsehoidollinen askel on lopettaa toistuva, kuuriluonteinen laihduttaminen ja tähdätä säännölliseen ja riittävään syömiseen."

 

"Lähes kaikki ylensyövät silloin tällöin ja satunnaisena ylensyöminen on harmitonta. Ylensyömisestä ahmiminen eroaa siinä, että se on kohtauksenomaista ja pakonomaista ja siihen liittyy hallinnan menettämisen tunne: syömistä ei pysty keskeyttämään tai syötyjä määriä hallitsemaan. Ahmintahäiriöstä on kyse, kun kohtauksittainen ahminta toistuu keskimäärin viikoittain ja kun sitä on jatkunut useamman kuukauden.

Ahmintahäiriödiagnoosiin edellytetään lisäksi, että ahmimisen liittyy joitakin seuraavista oireista:

• huomattavan suurien ruokamäärien syöminen kerralla

• suuri syömisnopeus

• syöminen ähkyyn asti vaikkei ole nälkä

• ahminnan salaaminen muilta

• voimakas itseinho ja itsesyytökset syömisen jälkeen."

 

Oma kokemukseni:

Täytän kaikki (Tai no...tällä hetkellä en täytä ainoatakaan kriteeriä! Enää! Ehkä koskaan?) BED:n diagnostiset kriteerit, mutta minulla ei ole BED-diagnoosia. En ole koskaan edes yrittänyt saada sitä, koska julkisella puolella on muutenkin niin vaikea saada hoitoa.

Ahmintakohtaukset tuntuivat siltä kuin olisin joutunut lumouksen valtaan. Aivan kuin sadun seireenit olisivat alkaneet laulaa, ensin hiljaa ja sitten voimistuen, kunnes lopulta olin täysin niiden lumoissa. Melkein kuulin kuinka aivoissani napsahti kytkin eri asentoon enkä ollut enää minä. Olin ahmija. Halusin syödä ja syödä lisää. Satoi tai paistoi, oli kiire tai ei, kauppaan piti päästä. Joskus peruin menojakin ihan vain päästäkseni ahmimaan. Niinä aikoina, kun en asunut yksin, ahmin ulkona kävellessä ja heitin todistusaineiston roskiin ennen kotiintuloa tai sitten koetin syödä illan mittaan jotain "terveellistä", kuten taateleita dipattuna pähkinätahnaan, mikä oli hyvin hankalaa, sillä olisin halunnut syödä koko laatikollisen taateleita kerralla, mutta koska ne eivät olleet vain minun enkä halunnut näyttää ahmijalta, tilanne pakotti minut syömään niitä pienempiä määriä. Se ei kuitenkaan poistanut päässäni jyskyttävää halua syödä ne kaikki, heti.

Kaupassa käydessä ahmimisruokien osto nolotti. Siksi ostinkin ne usein eri kaupasta kuin missä tavallisesti asioin. Saatoin ostaa myös "peiteruokia", mikä minun tapauksessani oli jotain terveellistä ja suht säilyvää, kuten luomuporkkanoita. Minun teki myös mieli selitellä kassalle, miksi ostan niin järjettömän kasan herkkuja. En luojan kiitos selittänyt. Pelkäsin myös törmääväni tuttuihin kaupassa, joten kehittelin mielessäni tarinoita siitä, miten ostan herkkuja, koska olen menossa viikonloppuna illanistujaisiin ja ostan sinne tuomisia. En onneksi kuitenkaan koskaan törmännyt tuttuihin ahmimisostoksia tehdessäni.

Ahminta päättyi, kun ruoka loppui. Olin halkeamispisteessä, mutta pidin ähkystä. Se tuntui turvalliselta ja vaikka inhosin itseäni ahmimisen takia ja päätin joka kerran jälkeen, että ei enää koskaan, niin samaan aikaan hiilariöverit saivat olon uneliaaksi ja usein nukahdinkin. 

Ahmiminen tuotti muutakin kuin itseinhon ja uneliaan olon. Sydän hakkasi hullun lailla, kädet tärisivät ja koska minulla on epilepsia, joka reagoi hiilihydraatteihin, niin lyhyitä kohtauksia suorastaan sateli ja kerran jos toisen meni tajukin. Kaikki ne fyysiset oireet lisäsivät häpeää ja itseinhoa. Miksi minä jatkan, vaikka saan jopa tajuttomuuskouristuskohtauksia ahmimisen takia? Sehän on ihan hullua! 

Ahmimista seurasi usein "tsemppausjakso", jolloin söin superterveellisesti. En kokenut sitä minään rangaistuksena ahmimisesta vaan koin, että terveellinen syöminen on se, mitä aidosti oikeasti haluan. Siihen aikaan en vain tajunnut, että ongelma ei suinkaan ole se, että pyrin syömään ravitsevaa ja monipuolista ruokaa vaan siinä, että pyrin täydellisyyteen, mikä taas ei ole mahdollista kenellekään.

Ahmimiskohtaukset eivät olleet kuitenkaan pelkästään hitaita lumouksen valtaan joutumisia vaan kun sain suuhuni herkullista ruokaa eikä ketään ollut näkemässä, niin tilaisuus teki varkaan ja ruoka katosi sisääni. En vain pystynyt hillitsemään itseäni. Tämä aiheutti ongelman, koska jos leivoin vaikkapa sämpylöitä, niin söin koko pellillisen kerralla. Ongelma oli myös ruoanlaitto. Halusin tehdä ison annoksen ruokaa, jotta sitä riittäisi pitemmäksi aikaa, mutta jos tein todella herkullista ruokaa, niin söin sen heti. Pitäisikö siis laittaa pahanmakuista ruokaa? Kokeilin kokata tahallaan ei-niin-hyvää ruokaa, mutta se jäi maistiasta lukuunottamatta syömättä, joten lopetin sen kokeilun lyhyeen. Jouduin kuitenkin kierteeseen, jossa jouduin kokkaamaan ja leipomaan jatkuvasti, sillä halusin terveellistä kotiruokaa ja itseleivottuja sokerittomia superfood-leivonnaisia, mutta koska en pystynyt hillitsemään itseäni, niin mikään ei oikein säästynyt. Huomasin, että pakastimesta minun ei tule syötyä ahmimishimoissakaan. Niinpä ruokaa laitettuani laitoin vastaleivotut sämpylät ja muut kuumina pakkaseen, jotta en kerkeäisi syödä niitä.

Ahmintahäiriö paheni muutettuani asumaan yksin. Enää ei tarvinnut lähteä ulos kävelylle ahmimaan vaan pystyi huoletta ahmimaan kotona ja näin ollen lähes joka päivä oli hyvä ahmintapäivä. 

 

Entä muut?

Luulen, että suurimmalla osalla ahmintahäiriötä sairastavista ei ole diagnoosia. Bulimia ja anoreksia ovat varmasti kaikille tuttuja sanoina, mutta BED on myös sen verran tuntematon sanana Suomessa, että luulen, ettei moni jatkuvista ahmimiskohtauksista kärsivä edes tiedä sairastavansa syömishäiriötä. Itse ainakin elin vuosia ihmetellen yksikseni "Mikä mua vaivaa? Miksen mä pysty vaan ottamaan itseäni niskasta kiinni ja lopettamaan?"