Vertaisryhmän hyvyys tai huonous riippuu vetäjästä/vetäjistä ja ryhmän säännöistä tai säännöttömyydestä.

 

Masennusaikana, kun odottelin terapiaanpääsyä, kävin vapaaehtoisten vetämässä vertaisryhmässä. Kävin siellä kaksi kertaa ja totesin sen olevan turha ja kamala paikka. Vertaisryhmä oli valituskerho, jossa vellottiin masennuksessa, voivoteltiin ja taivasteltiin. Siellä vertailtiin hyviä ja huonoja lääkkeitä, hyviä ja huonoja hoitopaikkoja, hyviä ja huonoja hoitajia ja lääkäreitä. Lisäksi joku saattoi neuvoa toista ilman, että henkilö oli pyytänyt neuvoa. Hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta yleensä neuvominen ei ole toimiva keino auttaa. Vertaisryhmän vetäjä taisi itsekin olla masentunut, ainakaan hän ei puheiltaan eronnut ryhmäläisistä.

Kävin myös syömishäiriön takia vertaisryhmässä. Se taas oli aivan päinvastainen kokemus. Ryhmässä oli säännöt, jotka mm. kielsivät taivastelun, neuvomisen ja hoitohenkilöiden vertailun sekä tarkan oireiden kuvaamisen. Ryhmässä korostettiin paranemismyönteisyyttä. Lisäksi ryhmään sai tulla täysin anonyymisti vain kuuntelemaan. 

 

Oma kokemukseni:

Ahmimishäiriöisten vertaisryhmään meno oli tiukka paikka, vaikka sinne mennäkseen ei tarvinnut diagnoosia eikä edes ilmottautua etukäteen. En ollut koskaan pitkän sairastamisen aikana kertonut kellekään syömishäiriöstäni. Ahmiminen oli niin valtava ja häpeällinen ongelma, että koin ryhmään menemisen häpeällisen salaisuuden paljastamisena koko maailmalle. Aivan kuin kaikki kadulla ohikulkevat ihmiset tietäisivät minne olen matkalla tai mistä olen tulossa. Aivan kuin olisin menossa laitattamaan otsaani leiman "ahmimishäiriöinen". 

En tiennyt ryhmän säännöistä etukäteen, joten keksin itselleni peitenimen siltä varalta, että minun olisi kerrottava nimeni. Pukeuduin mahdollisimman peittävästi ja löysästi, collarit ja huppari ja huppu ja sen alla vielä pipo tietenkin päässä. Aivan kuin vaatteeni suojaisivat minua näkymästä. Piilottaisivat minut häpeälliseltä "kaapistatulolta". Jännitin ryhmään menoa valtaisasti ja ahmin ennen ryhmään menoa ja ryhmän jälkeen. En puhunut ryhmässä yhtään mitään muuta kuin pakollisen "Hei, tulin vain kuuntelemaan." ensimmäiseen kahteen kertaan. 

Ryhmä oli kuitenkin mullistava kokemus. Se, että sain tulla nimettömänä ja istua hiljaa ja kuunnella muita, kuunnella samaa kokeneiden ihmisten elämäntarinoita ja oivalluksia, ilman, että kukaan syyllisti, neuvoi, taivasteli, epäili tai tuomitsi, oli minulle käänteentekevä kokemus. Koin tulleeni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, ahmimishäiriöisenä ihmisenä. Se oli murtautuminen pois häpeän vankilasta. Ennen ryhmään menoa en ollut edes tajunnut, kuinka paljon häpesin ahmintaani. Miten olisinkaan tajunnut, kun en ollut siitä kellekään kertonut.

Häpeän rikkomiseen ja paranemismotivaation kasvattamiseen hyvä vertaisryhmä on täydellinen paikka. Korostan kuitenkin sanaa hyvä, sillä jos ryhmä olisi ollut kuin kuvaamani masentuneiden vertaisryhmä, olisin lähtenyt ryhmästä entistä huonompivointisena ja toivottomampana pois. Minulla oli kuitenkin onnea, että tieni johti niin kannustavaan ja hyväksyvään vertaisryhmään. Muutaman kerran jälkeen ryhmässä käyminen alkoi tuntua tavalliselta siinä mielessä, että pystyin puhumaan siellä, en ahminut ennen ja jälkeen ryhmän, enkä tarvinnut huppua ja löysiä vaatteita piiloutuakseni häpeältä.

Toivon, että sinullakin käy onni ja löydät juuri sinulle sopivat ihmiset ympärillesi tukemaan matkaasi kohti paranemista. :)