Toinen suuri kompastuskivi matkallani toipumiseen on kapinallisuus, joka iskee aika ajoin.

Se ei koske pelkästään ahmintaa vaan yleisemmin päivärutineeja. Joskus vain liika hyveellisyys ja samankaltaisuus alkaa vituttaa. Niinpä jätän hampaat pesemättä, olen koko päivän yöpuvussa, jätän sängyn petaamatta, nukun päiväunet, jätän vastaamatta kiireettömiin viesteihin, en tee mitään järkevää ja lisäksi tietysti syön epäterveellistä ruokaa, hyvin paljon.

Kaikki vain siksi, että en kestä elämää, jossa tietyt asiat toistuvat samankaltaisina loputtomiin. Saan mielihyvää siitä, että kapinoin arkipäivän hyviä tapoja vastaan.

Tämä ei ole ongelma, kun puhutaan muista elämän osa-alueista. Kapinoin päivän, korkeintaan kaksi ja sitten palaan hyviin tapohini, kuten hampaiden harjaamiseen. Ahmimishäiriö sen sijaan innostuu kapinapäivistäni. Syömishäiriön ääni muistuttaa minua siitä kuinka iloinen olinkaan kapinoidessani ja kehottaa jatkamaan sitä, ainakin ahmimisen osalta. Perustellen asian sillä, ettei siitä ole mitään haittaa kellekään (minulle siitä toki on haittaa, mutta sen ahmimishäiriön ääni kuittaa villaisella). 

Niinpä, lyhyen tai pitkän hyvän jakson jälkeen kaikki kaatuu siihen, että minua rupee ärsyttämään kaikki säännöt, joita minun oletetaan noudattavan, tykkäsinpä niistä tai en, niinpä aloitan päivän kiukkuisen kapinani ja myös lopetan sen, kaikilta muilta osin paitsi ahmimiselta.

 

Kapinallinen asenne häiritsee myös muina aikoina kuin kapinapäivinäni. Syömishäiriöstä toipuminen vaatii tietynlaisten sääntöjen noudattamista, kuten täsmäsyömistä, paranemismotivaation ylläpitämistä ja toimintaa ahmimisen estämiseksi ja tällä hetkellä myös sopivien annoskokojen opettelua.

Olen tunnollinen ihminen, kun kyse on töistä. Työtä säännöt pelkästään selkeyttävät. Vapaa-ajalla taas haluan olla "villi ja vapaa!" Haluaisin olla spontaani, mutta vapaa-aikakin on täynnä sääntöjä, mukaanlukien ruokailu. Haluaisin olla tavallinen ihminen, joka syö tavallisesti silloin, kun on nälkäinen ja lopettaa silloin kun on kylläinen. Ihminen, joka kenties herkuttelee silloin tällöin, mutta ei ahmi. Haluaisin niin kovasti olla sellainen, sitten kapinoin typeriä ruokasääntöjäni vastaan ja yritän olla "tavallinen ihminen". Eikä se onnistu. Minut valtaa kapinahenki, niin että vedän överit ja löydän itseni ahmimasta. Ja koska ahmimishäiriö on voittanut minut kapinan tunteella, se käyttää sitä hyväksi uudestaan ja uudestaan. Useammin ja useammin.

Kapinan jälkeiseen päivään liittyy voimakkaasti rempseä "Hällä väliä!" - asenne, joka johtaa ahmimiseen, koska "Hällä väliä tälläkään!"

Enkä tiedä, miten tämä lopetetaan? Jos en reagoi kapinafiilikseen, ärsytys kasvaa ja kasvaa, kunnes alan muistuttaa hirviötä. Jos taas koetan pitää ahmimisen yhdessä päivässä, niin sekään ei onnistu, koska vaikka kapinointihalu on poissa, niin "Hällä väliä!" - tunnetila on niin voimakas, ettei ahmiminen sillä hetkellä todellakaan tunnu merkitykselliseltä. Sitä vain marssii syömään, ihan vain, koska se on mahdollista ja herkullista.