Muistatteko lapsuuden tähtitarrat? Jokaisesta onnistumisesta sai tarran.

Tämä menetelmä on jalostettu versio tähtitarroista. 

Tavoitteenani on, että parantuneena syön enimmäkseen ruokaa, joka sopii keholleni ja satunnaisesti myös herkkuja. Kaikissa tavoitteena kohtuulliset annoskoot, tarkemmin sanottuna tavoittelen annoskokoa, josta tulee kylläiseksi, mutta ei ähkyksi.

Harvoin nykyään kärsin enää suurista ahmimiskohtauksista. En lähde pakkomielteisesti kauppaan vaikka sitten 20 asteen pakkasessa saadakseni tiettyä ruokaa. En leivo, jos muuta ei ole saatavilla. En ole enää niin sairas, mutta en ole vielä tervekään.

Triggeröivien ruokien syöminen sekoittaa pääni, mikäli olen yksin. On vaikea lopettaa kesken. 

Suuri pulmani on ollut jo kuukausia se, ettei minua joko huvita ponnistella tai että suoranaisesti kapinoin toipumisprosessia kohtaan. Kohtuusyömisen opettelu on rankkaa, tylsää, vaivalloista ja vie aikaa. Lisäksi saatava hyöty "elämä ei pyöri ruoan ympärillä, vapaus valita, mitä syö ja minkä verran, terveys, biologinen paino, rahan säästyminen" ovat kyllä hienon kuuloisia, mutta siinä hetkessä, kun on syömässä triggeröivää ruokaa niin valintatilanne on enemmänkin "arjen pikkunautinto" (=syö triggeröivää ruokaa niin paljon kuin sitä riittää) vai "vaivalloinen polku, joka ehkä onnistuu ja jonka johdosta ehkä saavutan vähemmän huonon terveyden sitten joskus" (=lopeta herkullisen ruoan syöminen "kesken"). Siksi sorrun uudestaan ja uudestaan valitsemaan "arjen pikkunautinnon", joka ei todellisuudessa tietenkään ole pieni eikä koske vain arkipäiviä.

Vaikka kannatankin positiivista vahvistamista sekä koirankoulutuksessa että lastenkasvatuksessa, niin itsensä kehittämisen välineenä palkitseminen ei yleensä ole hyvä valinta monestakin syystä. Yksi syistä on se, että jos palkkiota ei saa, niin siihen loppuu motivaatio. Hampaat on pestävä ihan ilman tähtitarrojakin. Samalla tavoin semiterveellisen ruoan syöminen kohtuukokoisina annoksina kuuluisi olla arkinen tapa eikä suinkaan jotain, mistä saa joka kerta palkinnon.

Kuitenkin, jos en saa välitöntä mielihyvää siitä, että syön vain kohtuuannoksen triggeröivää ruokaa, vaikka sitä riittäisi montakin annosta, niin aivojeni mielipahakeskus aktivoituu. Tiedostan kyllä, että pitemmällä aikavälillä valinta on kannattava ja jopa suhteellisen lyhyellä aikavällläkin: herkut riittävät pitemmäksi aikaa ja rahaa säästyy. Minusta kuitenkin kertakaikkisesti tuntuu niinä hetkinä, että kiusaan vain itseäni sillä, että ponnistelen ankarasti syödäkseni vain sen yhden kohtuukokoisen annoksen.

Totesin tarvitsevani "porkkanan" noihin hetkiin. Pelkkä paperinen tähtitarra ei todellakaan ollut minulle riittävä motivaattori. (kokeilin)

Tein kaksi asiaa:

- Jaottelin ruoat kolmeen luokkaan:

1) Kohtuukäyttöruoat (ruoat, joita pystyn helposti syömään kohtuukokoisen annoksen, kuten vaikkapa kaali) ja tämä jakautui vielä kahteen alaluokkaan: a) keholleni sopivat ja b) kehoni ei suosittele (jokapäiväisesti käytettyinä keholleni huonoksi)

2) Triggeröivät ruoat (ruoat, joiden syöminen yksinollessani riistäytyy helposti käsistä, etenkin jos olen nälkäinen, väsynyt tai stressaantunut)

3) Nollalinja (ruoat, jotka aiheuttavat lyhyellä aikaväilllä terveydelle isoja ongelmia, kuten allergiaa ja sitten ihan vain pahanmakuiset ruoat ja myös ruoat, jotka eivät sovi arvomaailmaani, joillekin se olisi liha, toisille vaikkapa soija)

 

- Sitten se varsinainen "tähtitarrajuttu": Jaottelin triggeröivät ruoat kolmeen luokkaan: Level 1 (ei niin pahasti triggeröivät), Level 2 (keskivahvasti triggeröivät) ja Level 3 (erittäin triggeröivät).

Jos syön kohtuukokoisen annoksen Level 1 ruokaa, siirrän onnistuessani säästötililleni 10 senttiä eli 0,10€, Level 2 onnistuessa 20senttiä, Level 3:sta 30senttiä.

Sitten on vielä Level 0 eli ruoat, joissa olen jo valmiiksi kohtuukäyttäjä ja näistä ryhmä a) eli keholleni sopivat (joku voisi kutsua näitä ruokia sanalla terveellinen tai suurinpiirtein terveellinen, itse en kuitenkaan enää suosi "hyvis" ja "pahis"-ruokia). Jos syön vain Level 0:n keholle sopivia ruokia kohtuuannoksen, siirrän säästötililleni 40 senttiä. Level 0:n ryhmä b) eli keholleni epäsopivät (joita joku voisi kutsua epäterveellisiksi), en saa mitään säästöön.

Miksikö? Jos saisin rahaa vain triggeröivistä ruoista (jotka pääsääntöisesti ovat enemmän tai vähemmän epäterveellisiä), ohjaisin itseäni elämään pelkästään epäterveellisillä ruoilla. Tavoitteeni on kuitenkin ohjata itseni kehittämään tapa, jossa pääsääntöisesti suosin suurinpiirtein terveellisiä ruokia, siksi maksan itselleni eniten siitä, mikä on paras valinta. Toisaalta on myös hyvä, että onnistuessani syömään kohtuullisesti erittäin triggeröivää ruokaa, saan siitä kiitokseksi säästötilille rahaa. 

Entä jos ateria sisältää sekä Level 0:n että Level 3:n ruokia? Siirrän säästötililleni rahaa vaikeimman mukaan eli tuossa tapauksessa 30 senttiä (Level 3). Voin sanoa, että vaikka summa on pieni, niin on alkanut harmittamaan, kun jälkiruoan takia sain vain 30 senttiä. Jos olisin jättänyt sen pois, oisin saanut 40 senttiä. Oliko se jälkiruoka nyt sittenkään niin tärkeä? On hyvin eri asia jättää jälkiruoka syömättä siksi, että saa enemmän rahaa (motivaationa "porkkana") kuin se että jättää jälkiruoka syömättä siksi, että pelkää lihovansa tai pelkää, että homma lähtee hanskasta. (motivaationa "keppi") Ja sitten toisaalta, jos valitseekin jälkiruoan ja syö sitä kohtuullisesti, niin ei seuraa ankaraa itseruoskintaa "Miksi taas sorruin roskaruokaan?! Tämä ei ikinä onnistu, oon surkea!"(epäonnistumisen kokemus, motivaationa "keppi"), vaan en nyt vain tällä kertaa saanutkaan säästöön 40 senttiä vaan "vain" 30 senttiä (virheet on ok). Ei mikään maailmanloppu saati sitten morkkiksen aihe. Onnistuinhan sentään syömään sitä kohtuullisesti! Ja jos sekin epäonnistui, niin ei 30 senttiä nyt niin iso raha ole, että sen perään tarvitsisi itkeä, ei edes niin pienituloinen ihminen kuten minä.

Tässä "tähtitarramenetelmässä" on pelkkä "porkkana", ei lainkaan "keppiä". Virheestä ei seuraa rangaistusta. Siitä ei seuraa yhtään mitään muuta kuin etten saanut säästötililleni rahaa.

Noiden lisäksi on "jättipotti". Maksan itselleni 50 senttiä, mikäli ahmimishalu yllättää ja onnistun ignooraamaan sen. Eli jos vaikkapa töiden jälkeen tekisi mieli käydä kaupassa ostamassa herkkuja, mutta onnistuisinkin ohittamaan kaupan ja syömään kotona ns.kunnon ruokaa, niin siirtäisin säästötililleni 50 senttiä.

Sitten on vielä päälle Bonukset.

Ahmiminen on kaikessa kieroudessa ilo, jota jotkut vertaavat huumeista saatavaan "high"-kokemukseen. Minulla ei ole kokemusta huumeista, enkä erityisemmin nauti humalastakaan, joten minulla ei ole vertauskohtaa päihteisiin. Voin kuitenkin vakuuttaa, että saan ahmimisesta äärielämyksen, jota en muualta saa. Se on hyvin lyhyt ilo, sen myönnän, mutta ilo kuitenkin. Ilo, josta pitää luopua, mikäli haluaa toipua. Ja minähän (useimmiten) haluan.

Kun on tottunut äärielämykseen, muut pienet ilahtumisen aiheet tuntuvat laimeilta. Ennenkaikkea ne tuntuvat näkymättömiltä. Niitä on pitkin päivää, pieniä juttuja, jotka saavat hymyn huulille, kenties jopa nauramaan, mutta minulla ne unohtuvat niin kovin helposti. 

Syömishäiriöstä toipuminen tarkoittaa minulle myös sitä, että luon itselleni uuden hyvän tavan huomioida pienet, jopa pikkiriikkiset hymyntuojat. Kun luopuu äärielämyksestä, isosta ilosta, on saatava jotain hyvää tilalle. Ei toista äärielämystä, se todennäköisesti tarkoittaisi vain riippuvuuden siirtämistä toiseen kohteeseen, enkä halua ojasta allikkoon.

Siksi siirrän säästötililleni 5 senttiä jokaisesta aiheesta, joka saa minut hymyilemään. 0,05€ kuulostaa pieneltä summalta, mutta jos niitä on päivän aikana 10, niin siitä saa jo 50 senttiä. Se tekee vuodessa 182,50€ Ajatelkaapa sitä!

En maksa itselleni asioista, joista "minun pitäisi olla onnellinen, koska..." vaan ainoastaan niistä hetkistä, jotka aidosti saivat minut hymyilemään tai nauramaan. Tilisiirrossa on kohta "viesti", kirjoitan siihen "Hymybonukset:" ja perän aiheet, joista aidosti ilahduin.

Tarkennus: Siirrän säästötilille 5 senttiä / aihe. Jos siis aurinkoinen sää saa minut hymyilemään neljä kertaa päivän aikana, maksan itselleni siltikin 5 senttiä, en 20 senttiä. Miksikö? Tavoitteenani on, että opin huomaamaan mahdollisimman monia pieniä ilahduttavia aiheita päivän aikana, en vain yhtä tai kahta. Seuraavana päivänä toki aiheet "nollautuvat" eli jos maanantaina ilahduin auringosta, saan 5 senttiä ja jos tiistainakin ilahdun auringonpaisteesta, saan siitä jälleen 5 senttiä, koska maksan itselleni hymybonukset / päivä.

 

Minun kohdalla tämä "tähtitarrasysteemi" motivoi hyviin valintoihin. Pidän numeroiden selkeydestä, pidän rahasta, pidän siitä, että konkreettisesti näen onnistumiseni heti.

Lisäksi pysähtyminen ruokien äärelle "Onko tämä ruoka "Level 0"? auttaa minua huomaamaan, että syömishäiriöstä huolimatta kaupat pursuavat ruokia, joita minun on ahmimishäiriöisenäkin helppo syödä kohtuudella. Tulen samalla kuulostelleeksi kehoani "Mistä huomaan, että olen syönyt sopivasti tätä Level 0 ruokaa? Miten kehoni minulle sen kertoo?"

Myös pysähtyminen tunnustelemaan "Mitä mieltä kehoni on tästä ruoasta?" auttaa minua tuntemaan paremmin juuri minun kehoni tarpeita. En halua enää kuunnella, mitä mieltä joku muu on ruoan terveellisyydestä. Asiantuntijatkin ovat asioista eri mieltä. Toinen kannattaa vähärasvaista, toinen vähähiilihydraattista, kolmas tyrmää mikron käytön ja neljäs vannoo raakaruoan nimeen. Ahmimishäiriön lisäksi olen toipumassa ortoreksiasta, liian terveellisestä ruoasta. Haluan parannuttuanikin elää terveellisesti, mutta nykyään minulle terveellinen = keholleni sopiva. En halua kuitenkaan, että elämäni pyörii terveellisyyden ympärillä, haluan sen olevan yksinkertaisesti hyvä tapa, josta voi silloin tällöin poiketa, vaikka vain huvin vuoksi. Toisaalta en halua pakottaa itseäni syömään terveellisenä pidettyjä ruokia vain, koska ne ovat terveellisiä, jos ne suussani maistuvat pahalta. Annan itselleni luvan olla joissain asioissa "nollalinjalainen". Ravitsemusasiantuntijat eivät suosittele nollalinjaa syömishäiriöisille, ymmärrän sen, mutta minusta on eroa onko nollalinjalla sen takia, että ruoka maistuu pahalta tai koska sillä on terveydelle haitallisia vaikutuksia lyhyellä aikavälillä (esim.ripuli) tai arvomaailman takia (esim.ei tehotuotettua lihaa) kuin että nollalinjalla olisi sen takia, että "tämä ruoka on paha/lihottavat" tms.

Minulle tekee myös hyvää pysähtyä triggeröivien ruokien ääreen arvioimaan, kuinka triggeröivää kyseinen ruoka minulle on. Level 1, 2 vai 3? On mukava huomata, ettei ruokamaailma ole mustavalkoinen. Ei ole vain hyvis ja pahis-ruokia vaan tasoja on eriasteisia myös triggeröivien ruokien sisällä. Triggeröivien ruokien syömisen harjoittelu on paras aloittaa helpoimmasta eli Level 1:stä, silloin saa eniten onnistumisen kokemuksia. Toisaalta, jos syön Level 3:n ruokaa ja epäonnistun, osaan olla itselleni armollisempi epäonnistuessani. Sehän oli minulle vaikein mahdollinen ruoka syödä kohtuullisesti.

Eniten pidän siitä, että tätä palkitsemista voi jatkaa loppuelämän. Minusta on erinomainen tapa kiittää itseä rahallisesti onnistuneista ruokavalinnoista ja aidon hymyn tuovien asioiden huomaamisesta jokaisessa arkisimmassakin päivässä. Ihan koko loppuelämän ajan. :) 

 

Onnistumisten huomioiminen omalla tyylillä voi olla vain hyväksi! :) 

Toivon, että tekin löydätte itsellenne sopivan "tähtitarramenetelmän"! :)

Toinen suuri kompastuskivi matkallani toipumiseen on kapinallisuus, joka iskee aika ajoin.

Se ei koske pelkästään ahmintaa vaan yleisemmin päivärutineeja. Joskus vain liika hyveellisyys ja samankaltaisuus alkaa vituttaa. Niinpä jätän hampaat pesemättä, olen koko päivän yöpuvussa, jätän sängyn petaamatta, nukun päiväunet, jätän vastaamatta kiireettömiin viesteihin, en tee mitään järkevää ja lisäksi tietysti syön epäterveellistä ruokaa, hyvin paljon.

Kaikki vain siksi, että en kestä elämää, jossa tietyt asiat toistuvat samankaltaisina loputtomiin. Saan mielihyvää siitä, että kapinoin arkipäivän hyviä tapoja vastaan.

Tämä ei ole ongelma, kun puhutaan muista elämän osa-alueista. Kapinoin päivän, korkeintaan kaksi ja sitten palaan hyviin tapohini, kuten hampaiden harjaamiseen. Ahmimishäiriö sen sijaan innostuu kapinapäivistäni. Syömishäiriön ääni muistuttaa minua siitä kuinka iloinen olinkaan kapinoidessani ja kehottaa jatkamaan sitä, ainakin ahmimisen osalta. Perustellen asian sillä, ettei siitä ole mitään haittaa kellekään (minulle siitä toki on haittaa, mutta sen ahmimishäiriön ääni kuittaa villaisella). 

Niinpä, lyhyen tai pitkän hyvän jakson jälkeen kaikki kaatuu siihen, että minua rupee ärsyttämään kaikki säännöt, joita minun oletetaan noudattavan, tykkäsinpä niistä tai en, niinpä aloitan päivän kiukkuisen kapinani ja myös lopetan sen, kaikilta muilta osin paitsi ahmimiselta.

 

Kapinallinen asenne häiritsee myös muina aikoina kuin kapinapäivinäni. Syömishäiriöstä toipuminen vaatii tietynlaisten sääntöjen noudattamista, kuten täsmäsyömistä, paranemismotivaation ylläpitämistä ja toimintaa ahmimisen estämiseksi ja tällä hetkellä myös sopivien annoskokojen opettelua.

Olen tunnollinen ihminen, kun kyse on töistä. Työtä säännöt pelkästään selkeyttävät. Vapaa-ajalla taas haluan olla "villi ja vapaa!" Haluaisin olla spontaani, mutta vapaa-aikakin on täynnä sääntöjä, mukaanlukien ruokailu. Haluaisin olla tavallinen ihminen, joka syö tavallisesti silloin, kun on nälkäinen ja lopettaa silloin kun on kylläinen. Ihminen, joka kenties herkuttelee silloin tällöin, mutta ei ahmi. Haluaisin niin kovasti olla sellainen, sitten kapinoin typeriä ruokasääntöjäni vastaan ja yritän olla "tavallinen ihminen". Eikä se onnistu. Minut valtaa kapinahenki, niin että vedän överit ja löydän itseni ahmimasta. Ja koska ahmimishäiriö on voittanut minut kapinan tunteella, se käyttää sitä hyväksi uudestaan ja uudestaan. Useammin ja useammin.

Kapinan jälkeiseen päivään liittyy voimakkaasti rempseä "Hällä väliä!" - asenne, joka johtaa ahmimiseen, koska "Hällä väliä tälläkään!"

Enkä tiedä, miten tämä lopetetaan? Jos en reagoi kapinafiilikseen, ärsytys kasvaa ja kasvaa, kunnes alan muistuttaa hirviötä. Jos taas koetan pitää ahmimisen yhdessä päivässä, niin sekään ei onnistu, koska vaikka kapinointihalu on poissa, niin "Hällä väliä!" - tunnetila on niin voimakas, ettei ahmiminen sillä hetkellä todellakaan tunnu merkitykselliseltä. Sitä vain marssii syömään, ihan vain, koska se on mahdollista ja herkullista. 

Minulla on yksi suuri kompastuskivi paranemisen tiellä, sen nimi on "Lopetan ahmimisen ikuisiksi ajoiksi."

"Loppuelämäksi" on pitkä aika (ellei satu olemaan elämänsä loppumetreillä). Se on niin pitkä aika, että koko ajatuksen edessä ensin innostuu "ei enää ikinä!" ja sitten lannistuu "äh, taas mä sorruin!".

Toisaalta, eikö paraneminen tarkoita juuri sitä, että lopettaa ahmimisen ainaiseksi?

Olen kuullut, että alkoholiriippuvuudesta toipuessa mennään eteenpäin päivä kerrallaan. Joka päivä valitaan uudestaan olla juomatta. Joka päivä uudestaan, kenties jopa vuosien ajan. Ainaisesti?

Olen koettanut soveltaa ajatusta ahmimishäiriöstä paranemiseen, mutta minä pidän suunnittelusta ja unelmoinnista. Minä haluan kuvitella itseni kokonaan parantuneena. Haluan jättää taakseni tämän viheliäisen sairauden, ikuisiksi ajoiksi! Yksi päivä ikuisuudessa on kovin lyhyt aika. Minussa ajatus "Olen tänään ahmimatta" herättää joko "Mitä sinä kuvittelet tuolla saavuttavasi? Yhden päivän!" tai "Inhoan sääntöjä. Ahmin tänään ihan vain siksi, että sääntö ärsyttää minua!"

En ole tähän päivään mennessä keksinyt kultaista keskitietä. Miten suostutella omat aivonsa etenemään askel kerrallaan? 

Kerron, jos joskus keksin.

Ahmimishäiriöstä paranemisen ei tarvitse olla monimutkaista.

 

Sinun ei tarvitse ratkaista kaikkia elämäsi ongelmia ensin ennen kuin voit parantua.

Sinun ei myöskään tarvitse alkaa erikoisihmeruokavaliolle parantuaksesi ahmimishäiriöstä.

 

Ahmimishäiriöstä paraneminen vaatii kuitenkin ponnisteluja.

Ei riitä, että luet läjäpäin ahmimishäiriöön liittyviä kirjoja, kuuntelet tuntikausia syömishäiriöaiheisia podcasteja ja katsot syömishäiriödokumentteja. Ne voivat olla motivoivia ja ylläpitää paranemishalua, mikä on tietenkin erinomainen asia, mutta ne eivät paranna sinua.

 

Ei riitä, että ahmimiskohtauksen jälkeisessä morkkiksessa ajattelet ”Tämä oli viimeinen kerta! Ei enää koskaan! Huomenna alkaa uusi terveellinen elämä! Haluan ihan oikeasti parantua!” ja sitten "ryhdistäydyt" kenties jopa pariksi viikoksi.

 

Kannattaa ajatella ahmimishäiriöstä toipumista uuden taidon opetteluna. Se vaatii aikaa ja vaivaa, mutta on samalla palkitsevaa.

 

Kauanko toipumiseen menee? Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta, koska jokaisella parantuneella on oma toipumistarinansa, joka on vienyt oman aikansa. Sinunkin tiesi on sen mittainen kuin on.

Nyrkkisäännöksi sanoisin, että syömishäiriöstä toipumiseen kannattaa varata aikaa kuukausia tai vuosia.

Jos teet aktiivisesti töitä paranemisen eteen kuukausia, eikä pienintäkään edistystä tapahdu, niin kannattaa miettiä onko juuri se hoitomuoto sinun kohdallasi se toimivin. Se, mikä toimii yhdelle ei toimi toiselle.

 

Samaan hengenvetoon haluan myös muistuttaa, että pienten eteenpäinmenojen huomaaminen on tärkeää. Harva herää aamulla ”Ahaa! Olenkin yön aikana parantunut!” Paraneminen on loksahduksia, oivalluksia, ahaa-elämyksiä, pieniä askelia, takapakkeja (monia), epätoivoa ja uudelleenyrittämistä (vaikka tekisi mieli vain luovuttaa) sekä onnistumisen kokemuksia. Usein onnistumiset ovat niin pieniä, että edistystä ei huomaa, ellei niihin kiinnitä huomiota.

 

Mitä tapahtuu kun ahmimiskohtauksesi loppuvat?

Jos kärsit ahdistuksesta ja/tai masennuksesta, niin arveletko, että ahmimishäiriösi loppuu, kun paranet ahdistuksesta ja/tai masennuksesta?

Vastaus on, että ei. Monesti ahmimiskohtaukset liitetään pahaan oloon, mutta pahan olon loppuminen ei takaa ahmimiskohtausten loppumista.

Sama pätee toisinpäin: Ahmimiskohtausten loppuminen ei takaa pahan olon loppumista. Elämäsi muut ongelmat säilyvät, vaikka ahmiminen loppuu.

 

Entä ruokavalio?

Jos ajatuksesi on, että kun olet parantunut, niin ruokavaliosi muuttuu paranemisen myötä terveelliseksi automaattisesti, niin olet väärässä.

Ahmimishäiriön loputtua paino usein alkaa itsestään tasaantua pikkuhiljaa (kuukausien kuluessa), se on totta.

Jos sinulla on huonoja ruokatottumuksia, sanotaan vaikkapa, että sinulla on tapana käydä muutaman kerran viikossa hampurilaisella, niin vaikka ahmimiskohtaukset loppuvat, tapasi käydä muutaman kerran viikossa hampurilaisella ei lopu automaattisesti. Huonot tavat, paheet, ovat asia erikseen.

Myöskään mieliteot eivät lopu syömishäiriöstä paranemisen jälkeen. Erilaiset mieliteot kuuluvat ihmisyyteen. On kuitenkin iso ero syödä pala kakkua, koska kahvilassa käydessä sitä teki mieli kuin syödä yksinään koko kakku, koska ei pystynyt hallitsemaan itseään.

 

Kun toivut ahmimishäiriöstä, se tarkoittaa, että ahmimiskohtaukset loppuvat.

Se ei ihmeparanna sinua kaikista muista elämäsi ratkaisemattomista pulmista.

 

Voin kuitenkin taata, että on huomattavasti helpompi ratkoa elämän muita pulmia, kun ahmimisajatukset ja ahmimiskohtaukset eivät pilaa päiviäsi.

 

Syömiseen liittyviä pahoja tapoja (jos ne oikeasti ovat elämää ja/tai terveydentilaa haittaavia) on myös huomattavasti helpompi alkaa korjata, kun ahmimiskohtaukset ovat kaukaista historiaa. Kaukaisella tarkoitan, että on kulunut vähintään vuosi edellisestä ahmimiskohtauksesta.

 

Aloitin tämän kirjoituksen kertomalla, ettei ahmimishäiriöstä toipumisen tarvitse olla monimutkaista.

Tämän blogin ideana on toipuminen kahden tavoitteen avulla:

 

1. Irrottaudu halusta ahmia.

2. Syö riittävästi.

 

Siinä se. Ne riittävät.

 

 

Oma kokemukseni:

 

Koska sairastuin ahmimishäiriöön jo lapsena, minulla ei oikeastaan ole muistikuvia millaista oli aika ennen ahmimishäiriötä.

 

Ortoreksia astui kuvaan ”vasta” lukioiässä ja oli silloin tällöin läsnä ja jossain vaiheessa vuosia poissa, kun en yksinkertaisesti jaksanut välittää, mitä söin.

 

Mietin monesti, millaista olisi elämä ilman ahmimishäiriötä, mutta sen kuvitteleminen oli vaikeaa. Arvelin, että parannuttuani söisin terveellisesti ja olisin tasapainoinen ihminen.

 

Olin vuosia usein ahdistunut ja masentunut, joskin kesti vuosia myöntää, että olen ammattiavun tarpeessa.

Elin myös siinä käsityksessä, että ahmimishäiriö on ahdistuksen ”sivuoire” ja kun paranen ahdistuksesta, niin ahminta loppuu automaattisesti.

 

Ahdistus ei ottanut loppuakseen, vaikka harrastin paljon kivoja juttuja ja minulla oli rakkaita ystäviä ja ihana perhe, joten hain apua.

 

Minut laitettiin täyttämään masennustesti ja testistä sain vaikean masennuksen pisteet. Muutaman mutkan kautta pääsin terapiaan ja kävin siellä kolme vuotta. Sinä aikana tein muitakin toipumista edistäviä asioita.

Paranin. En ollut enää masentunut enkä ahdistunut.

Olin elämäniloinen ja valoisa, mutta ahmimishäiriöstä kärsin edelleen. Se ihmetytti. Miksi sain edelleen ahmimiskohtauksia, vaikka olin elämääni tyytyväinen? Eikö ahmimisen pitänyt olla selviytymiskeino?

 

Parannuttuani masennuksesta, aloin panostaa terveelliseen ruokaan, koska halusin tehdä kaikkeni voidakseni hyvin ja oli aikoja, jolloin ahmimiskohtaukset pysyivät poissa, mutta ennemmin tai myöhemmin ne palasivat pilaamaan elämääni.

 

Mielikuvani paranemisesta oli, että kun paranen ahmimishäiriöstä, niin sitten syön terveellisesti. Aina. Tai ainakin lähes aina, koska "repsahdusvaaraa" ei enää ole.

Vertaisryhmän hyvyys tai huonous riippuu vetäjästä/vetäjistä ja ryhmän säännöistä tai säännöttömyydestä.

 

Masennusaikana, kun odottelin terapiaanpääsyä, kävin vapaaehtoisten vetämässä vertaisryhmässä. Kävin siellä kaksi kertaa ja totesin sen olevan turha ja kamala paikka. Vertaisryhmä oli valituskerho, jossa vellottiin masennuksessa, voivoteltiin ja taivasteltiin. Siellä vertailtiin hyviä ja huonoja lääkkeitä, hyviä ja huonoja hoitopaikkoja, hyviä ja huonoja hoitajia ja lääkäreitä. Lisäksi joku saattoi neuvoa toista ilman, että henkilö oli pyytänyt neuvoa. Hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta yleensä neuvominen ei ole toimiva keino auttaa. Vertaisryhmän vetäjä taisi itsekin olla masentunut, ainakaan hän ei puheiltaan eronnut ryhmäläisistä.

Kävin myös syömishäiriön takia vertaisryhmässä. Se taas oli aivan päinvastainen kokemus. Ryhmässä oli säännöt, jotka mm. kielsivät taivastelun, neuvomisen ja hoitohenkilöiden vertailun sekä tarkan oireiden kuvaamisen. Ryhmässä korostettiin paranemismyönteisyyttä. Lisäksi ryhmään sai tulla täysin anonyymisti vain kuuntelemaan. 

 

Oma kokemukseni:

Ahmimishäiriöisten vertaisryhmään meno oli tiukka paikka, vaikka sinne mennäkseen ei tarvinnut diagnoosia eikä edes ilmottautua etukäteen. En ollut koskaan pitkän sairastamisen aikana kertonut kellekään syömishäiriöstäni. Ahmiminen oli niin valtava ja häpeällinen ongelma, että koin ryhmään menemisen häpeällisen salaisuuden paljastamisena koko maailmalle. Aivan kuin kaikki kadulla ohikulkevat ihmiset tietäisivät minne olen matkalla tai mistä olen tulossa. Aivan kuin olisin menossa laitattamaan otsaani leiman "ahmimishäiriöinen". 

En tiennyt ryhmän säännöistä etukäteen, joten keksin itselleni peitenimen siltä varalta, että minun olisi kerrottava nimeni. Pukeuduin mahdollisimman peittävästi ja löysästi, collarit ja huppari ja huppu ja sen alla vielä pipo tietenkin päässä. Aivan kuin vaatteeni suojaisivat minua näkymästä. Piilottaisivat minut häpeälliseltä "kaapistatulolta". Jännitin ryhmään menoa valtaisasti ja ahmin ennen ryhmään menoa ja ryhmän jälkeen. En puhunut ryhmässä yhtään mitään muuta kuin pakollisen "Hei, tulin vain kuuntelemaan." ensimmäiseen kahteen kertaan. 

Ryhmä oli kuitenkin mullistava kokemus. Se, että sain tulla nimettömänä ja istua hiljaa ja kuunnella muita, kuunnella samaa kokeneiden ihmisten elämäntarinoita ja oivalluksia, ilman, että kukaan syyllisti, neuvoi, taivasteli, epäili tai tuomitsi, oli minulle käänteentekevä kokemus. Koin tulleeni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, ahmimishäiriöisenä ihmisenä. Se oli murtautuminen pois häpeän vankilasta. Ennen ryhmään menoa en ollut edes tajunnut, kuinka paljon häpesin ahmintaani. Miten olisinkaan tajunnut, kun en ollut siitä kellekään kertonut.

Häpeän rikkomiseen ja paranemismotivaation kasvattamiseen hyvä vertaisryhmä on täydellinen paikka. Korostan kuitenkin sanaa hyvä, sillä jos ryhmä olisi ollut kuin kuvaamani masentuneiden vertaisryhmä, olisin lähtenyt ryhmästä entistä huonompivointisena ja toivottomampana pois. Minulla oli kuitenkin onnea, että tieni johti niin kannustavaan ja hyväksyvään vertaisryhmään. Muutaman kerran jälkeen ryhmässä käyminen alkoi tuntua tavalliselta siinä mielessä, että pystyin puhumaan siellä, en ahminut ennen ja jälkeen ryhmän, enkä tarvinnut huppua ja löysiä vaatteita piiloutuakseni häpeältä.

Toivon, että sinullakin käy onni ja löydät juuri sinulle sopivat ihmiset ympärillesi tukemaan matkaasi kohti paranemista. :)