Ahmimishäiriöstä paranemisen ei tarvitse olla monimutkaista.

 

Sinun ei tarvitse ratkaista kaikkia elämäsi ongelmia ensin ennen kuin voit parantua.

Sinun ei myöskään tarvitse alkaa erikoisihmeruokavaliolle parantuaksesi ahmimishäiriöstä.

 

Ahmimishäiriöstä paraneminen vaatii kuitenkin ponnisteluja.

Ei riitä, että luet läjäpäin ahmimishäiriöön liittyviä kirjoja, kuuntelet tuntikausia syömishäiriöaiheisia podcasteja ja katsot syömishäiriödokumentteja. Ne voivat olla motivoivia ja ylläpitää paranemishalua, mikä on tietenkin erinomainen asia, mutta ne eivät paranna sinua.

 

Ei riitä, että ahmimiskohtauksen jälkeisessä morkkiksessa ajattelet ”Tämä oli viimeinen kerta! Ei enää koskaan! Huomenna alkaa uusi terveellinen elämä! Haluan ihan oikeasti parantua!” ja sitten "ryhdistäydyt" kenties jopa pariksi viikoksi.

 

Kannattaa ajatella ahmimishäiriöstä toipumista uuden taidon opetteluna. Se vaatii aikaa ja vaivaa, mutta on samalla palkitsevaa.

 

Kauanko toipumiseen menee? Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta, koska jokaisella parantuneella on oma toipumistarinansa, joka on vienyt oman aikansa. Sinunkin tiesi on sen mittainen kuin on.

Nyrkkisäännöksi sanoisin, että syömishäiriöstä toipumiseen kannattaa varata aikaa kuukausia tai vuosia.

Jos teet aktiivisesti töitä paranemisen eteen kuukausia, eikä pienintäkään edistystä tapahdu, niin kannattaa miettiä onko juuri se hoitomuoto sinun kohdallasi se toimivin. Se, mikä toimii yhdelle ei toimi toiselle.

 

Samaan hengenvetoon haluan myös muistuttaa, että pienten eteenpäinmenojen huomaaminen on tärkeää. Harva herää aamulla ”Ahaa! Olenkin yön aikana parantunut!” Paraneminen on loksahduksia, oivalluksia, ahaa-elämyksiä, pieniä askelia, takapakkeja (monia), epätoivoa ja uudelleenyrittämistä (vaikka tekisi mieli vain luovuttaa) sekä onnistumisen kokemuksia. Usein onnistumiset ovat niin pieniä, että edistystä ei huomaa, ellei niihin kiinnitä huomiota.

 

Mitä tapahtuu kun ahmimiskohtauksesi loppuvat?

Jos kärsit ahdistuksesta ja/tai masennuksesta, niin arveletko, että ahmimishäiriösi loppuu, kun paranet ahdistuksesta ja/tai masennuksesta?

Vastaus on, että ei. Monesti ahmimiskohtaukset liitetään pahaan oloon, mutta pahan olon loppuminen ei takaa ahmimiskohtausten loppumista.

Sama pätee toisinpäin: Ahmimiskohtausten loppuminen ei takaa pahan olon loppumista. Elämäsi muut ongelmat säilyvät, vaikka ahmiminen loppuu.

 

Entä ruokavalio?

Jos ajatuksesi on, että kun olet parantunut, niin ruokavaliosi muuttuu paranemisen myötä terveelliseksi automaattisesti, niin olet väärässä.

Ahmimishäiriön loputtua paino usein alkaa itsestään tasaantua pikkuhiljaa (kuukausien kuluessa), se on totta.

Jos sinulla on huonoja ruokatottumuksia, sanotaan vaikkapa, että sinulla on tapana käydä muutaman kerran viikossa hampurilaisella, niin vaikka ahmimiskohtaukset loppuvat, tapasi käydä muutaman kerran viikossa hampurilaisella ei lopu automaattisesti. Huonot tavat, paheet, ovat asia erikseen.

Myöskään mieliteot eivät lopu syömishäiriöstä paranemisen jälkeen. Erilaiset mieliteot kuuluvat ihmisyyteen. On kuitenkin iso ero syödä pala kakkua, koska kahvilassa käydessä sitä teki mieli kuin syödä yksinään koko kakku, koska ei pystynyt hallitsemaan itseään.

 

Kun toivut ahmimishäiriöstä, se tarkoittaa, että ahmimiskohtaukset loppuvat.

Se ei ihmeparanna sinua kaikista muista elämäsi ratkaisemattomista pulmista.

 

Voin kuitenkin taata, että on huomattavasti helpompi ratkoa elämän muita pulmia, kun ahmimisajatukset ja ahmimiskohtaukset eivät pilaa päiviäsi.

 

Syömiseen liittyviä pahoja tapoja (jos ne oikeasti ovat elämää ja/tai terveydentilaa haittaavia) on myös huomattavasti helpompi alkaa korjata, kun ahmimiskohtaukset ovat kaukaista historiaa. Kaukaisella tarkoitan, että on kulunut vähintään vuosi edellisestä ahmimiskohtauksesta.

 

Aloitin tämän kirjoituksen kertomalla, ettei ahmimishäiriöstä toipumisen tarvitse olla monimutkaista.

Tämän blogin ideana on toipuminen kahden tavoitteen avulla:

 

1. Irrottaudu halusta ahmia.

2. Syö riittävästi.

 

Siinä se. Ne riittävät.

 

 

Oma kokemukseni:

 

Koska sairastuin ahmimishäiriöön jo lapsena, minulla ei oikeastaan ole muistikuvia millaista oli aika ennen ahmimishäiriötä.

 

Ortoreksia astui kuvaan ”vasta” lukioiässä ja oli silloin tällöin läsnä ja jossain vaiheessa vuosia poissa, kun en yksinkertaisesti jaksanut välittää, mitä söin.

 

Mietin monesti, millaista olisi elämä ilman ahmimishäiriötä, mutta sen kuvitteleminen oli vaikeaa. Arvelin, että parannuttuani söisin terveellisesti ja olisin tasapainoinen ihminen.

 

Olin vuosia usein ahdistunut ja masentunut, joskin kesti vuosia myöntää, että olen ammattiavun tarpeessa.

Elin myös siinä käsityksessä, että ahmimishäiriö on ahdistuksen ”sivuoire” ja kun paranen ahdistuksesta, niin ahminta loppuu automaattisesti.

 

Ahdistus ei ottanut loppuakseen, vaikka harrastin paljon kivoja juttuja ja minulla oli rakkaita ystäviä ja ihana perhe, joten hain apua.

 

Minut laitettiin täyttämään masennustesti ja testistä sain vaikean masennuksen pisteet. Muutaman mutkan kautta pääsin terapiaan ja kävin siellä kolme vuotta. Sinä aikana tein muitakin toipumista edistäviä asioita.

Paranin. En ollut enää masentunut enkä ahdistunut.

Olin elämäniloinen ja valoisa, mutta ahmimishäiriöstä kärsin edelleen. Se ihmetytti. Miksi sain edelleen ahmimiskohtauksia, vaikka olin elämääni tyytyväinen? Eikö ahmimisen pitänyt olla selviytymiskeino?

 

Parannuttuani masennuksesta, aloin panostaa terveelliseen ruokaan, koska halusin tehdä kaikkeni voidakseni hyvin ja oli aikoja, jolloin ahmimiskohtaukset pysyivät poissa, mutta ennemmin tai myöhemmin ne palasivat pilaamaan elämääni.

 

Mielikuvani paranemisesta oli, että kun paranen ahmimishäiriöstä, niin sitten syön terveellisesti. Aina. Tai ainakin lähes aina, koska "repsahdusvaaraa" ei enää ole.