Muistatteko lapsuuden tähtitarrat? Jokaisesta onnistumisesta sai tarran.

Tämä menetelmä on jalostettu versio tähtitarroista. 

Tavoitteenani on, että parantuneena syön enimmäkseen ruokaa, joka sopii keholleni ja satunnaisesti myös herkkuja. Kaikissa tavoitteena kohtuulliset annoskoot, tarkemmin sanottuna tavoittelen annoskokoa, josta tulee kylläiseksi, mutta ei ähkyksi.

Harvoin nykyään kärsin enää suurista ahmimiskohtauksista. En lähde pakkomielteisesti kauppaan vaikka sitten 20 asteen pakkasessa saadakseni tiettyä ruokaa. En leivo, jos muuta ei ole saatavilla. En ole enää niin sairas, mutta en ole vielä tervekään.

Triggeröivien ruokien syöminen sekoittaa pääni, mikäli olen yksin. On vaikea lopettaa kesken. 

Suuri pulmani on ollut jo kuukausia se, ettei minua joko huvita ponnistella tai että suoranaisesti kapinoin toipumisprosessia kohtaan. Kohtuusyömisen opettelu on rankkaa, tylsää, vaivalloista ja vie aikaa. Lisäksi saatava hyöty "elämä ei pyöri ruoan ympärillä, vapaus valita, mitä syö ja minkä verran, terveys, biologinen paino, rahan säästyminen" ovat kyllä hienon kuuloisia, mutta siinä hetkessä, kun on syömässä triggeröivää ruokaa niin valintatilanne on enemmänkin "arjen pikkunautinto" (=syö triggeröivää ruokaa niin paljon kuin sitä riittää) vai "vaivalloinen polku, joka ehkä onnistuu ja jonka johdosta ehkä saavutan vähemmän huonon terveyden sitten joskus" (=lopeta herkullisen ruoan syöminen "kesken"). Siksi sorrun uudestaan ja uudestaan valitsemaan "arjen pikkunautinnon", joka ei todellisuudessa tietenkään ole pieni eikä koske vain arkipäiviä.

Vaikka kannatankin positiivista vahvistamista sekä koirankoulutuksessa että lastenkasvatuksessa, niin itsensä kehittämisen välineenä palkitseminen ei yleensä ole hyvä valinta monestakin syystä. Yksi syistä on se, että jos palkkiota ei saa, niin siihen loppuu motivaatio. Hampaat on pestävä ihan ilman tähtitarrojakin. Samalla tavoin semiterveellisen ruoan syöminen kohtuukokoisina annoksina kuuluisi olla arkinen tapa eikä suinkaan jotain, mistä saa joka kerta palkinnon.

Kuitenkin, jos en saa välitöntä mielihyvää siitä, että syön vain kohtuuannoksen triggeröivää ruokaa, vaikka sitä riittäisi montakin annosta, niin aivojeni mielipahakeskus aktivoituu. Tiedostan kyllä, että pitemmällä aikavälillä valinta on kannattava ja jopa suhteellisen lyhyellä aikavällläkin: herkut riittävät pitemmäksi aikaa ja rahaa säästyy. Minusta kuitenkin kertakaikkisesti tuntuu niinä hetkinä, että kiusaan vain itseäni sillä, että ponnistelen ankarasti syödäkseni vain sen yhden kohtuukokoisen annoksen.

Totesin tarvitsevani "porkkanan" noihin hetkiin. Pelkkä paperinen tähtitarra ei todellakaan ollut minulle riittävä motivaattori. (kokeilin)

Tein kaksi asiaa:

- Jaottelin ruoat kolmeen luokkaan:

1) Kohtuukäyttöruoat (ruoat, joita pystyn helposti syömään kohtuukokoisen annoksen, kuten vaikkapa kaali) ja tämä jakautui vielä kahteen alaluokkaan: a) keholleni sopivat ja b) kehoni ei suosittele (jokapäiväisesti käytettyinä keholleni huonoksi)

2) Triggeröivät ruoat (ruoat, joiden syöminen yksinollessani riistäytyy helposti käsistä, etenkin jos olen nälkäinen, väsynyt tai stressaantunut)

3) Nollalinja (ruoat, jotka aiheuttavat lyhyellä aikaväilllä terveydelle isoja ongelmia, kuten allergiaa ja sitten ihan vain pahanmakuiset ruoat ja myös ruoat, jotka eivät sovi arvomaailmaani, joillekin se olisi liha, toisille vaikkapa soija)

 

- Sitten se varsinainen "tähtitarrajuttu": Jaottelin triggeröivät ruoat kolmeen luokkaan: Level 1 (ei niin pahasti triggeröivät), Level 2 (keskivahvasti triggeröivät) ja Level 3 (erittäin triggeröivät).

Jos syön kohtuukokoisen annoksen Level 1 ruokaa, siirrän onnistuessani säästötililleni 10 senttiä eli 0,10€, Level 2 onnistuessa 20senttiä, Level 3:sta 30senttiä.

Sitten on vielä Level 0 eli ruoat, joissa olen jo valmiiksi kohtuukäyttäjä ja näistä ryhmä a) eli keholleni sopivat (joku voisi kutsua näitä ruokia sanalla terveellinen tai suurinpiirtein terveellinen, itse en kuitenkaan enää suosi "hyvis" ja "pahis"-ruokia). Jos syön vain Level 0:n keholle sopivia ruokia kohtuuannoksen, siirrän säästötililleni 40 senttiä. Level 0:n ryhmä b) eli keholleni epäsopivät (joita joku voisi kutsua epäterveellisiksi), en saa mitään säästöön.

Miksikö? Jos saisin rahaa vain triggeröivistä ruoista (jotka pääsääntöisesti ovat enemmän tai vähemmän epäterveellisiä), ohjaisin itseäni elämään pelkästään epäterveellisillä ruoilla. Tavoitteeni on kuitenkin ohjata itseni kehittämään tapa, jossa pääsääntöisesti suosin suurinpiirtein terveellisiä ruokia, siksi maksan itselleni eniten siitä, mikä on paras valinta. Toisaalta on myös hyvä, että onnistuessani syömään kohtuullisesti erittäin triggeröivää ruokaa, saan siitä kiitokseksi säästötilille rahaa. 

Entä jos ateria sisältää sekä Level 0:n että Level 3:n ruokia? Siirrän säästötililleni rahaa vaikeimman mukaan eli tuossa tapauksessa 30 senttiä (Level 3). Voin sanoa, että vaikka summa on pieni, niin on alkanut harmittamaan, kun jälkiruoan takia sain vain 30 senttiä. Jos olisin jättänyt sen pois, oisin saanut 40 senttiä. Oliko se jälkiruoka nyt sittenkään niin tärkeä? On hyvin eri asia jättää jälkiruoka syömättä siksi, että saa enemmän rahaa (motivaationa "porkkana") kuin se että jättää jälkiruoka syömättä siksi, että pelkää lihovansa tai pelkää, että homma lähtee hanskasta. (motivaationa "keppi") Ja sitten toisaalta, jos valitseekin jälkiruoan ja syö sitä kohtuullisesti, niin ei seuraa ankaraa itseruoskintaa "Miksi taas sorruin roskaruokaan?! Tämä ei ikinä onnistu, oon surkea!"(epäonnistumisen kokemus, motivaationa "keppi"), vaan en nyt vain tällä kertaa saanutkaan säästöön 40 senttiä vaan "vain" 30 senttiä (virheet on ok). Ei mikään maailmanloppu saati sitten morkkiksen aihe. Onnistuinhan sentään syömään sitä kohtuullisesti! Ja jos sekin epäonnistui, niin ei 30 senttiä nyt niin iso raha ole, että sen perään tarvitsisi itkeä, ei edes niin pienituloinen ihminen kuten minä.

Tässä "tähtitarramenetelmässä" on pelkkä "porkkana", ei lainkaan "keppiä". Virheestä ei seuraa rangaistusta. Siitä ei seuraa yhtään mitään muuta kuin etten saanut säästötililleni rahaa.

Noiden lisäksi on "jättipotti". Maksan itselleni 50 senttiä, mikäli ahmimishalu yllättää ja onnistun ignooraamaan sen. Eli jos vaikkapa töiden jälkeen tekisi mieli käydä kaupassa ostamassa herkkuja, mutta onnistuisinkin ohittamaan kaupan ja syömään kotona ns.kunnon ruokaa, niin siirtäisin säästötililleni 50 senttiä.

Sitten on vielä päälle Bonukset.

Ahmiminen on kaikessa kieroudessa ilo, jota jotkut vertaavat huumeista saatavaan "high"-kokemukseen. Minulla ei ole kokemusta huumeista, enkä erityisemmin nauti humalastakaan, joten minulla ei ole vertauskohtaa päihteisiin. Voin kuitenkin vakuuttaa, että saan ahmimisesta äärielämyksen, jota en muualta saa. Se on hyvin lyhyt ilo, sen myönnän, mutta ilo kuitenkin. Ilo, josta pitää luopua, mikäli haluaa toipua. Ja minähän (useimmiten) haluan.

Kun on tottunut äärielämykseen, muut pienet ilahtumisen aiheet tuntuvat laimeilta. Ennenkaikkea ne tuntuvat näkymättömiltä. Niitä on pitkin päivää, pieniä juttuja, jotka saavat hymyn huulille, kenties jopa nauramaan, mutta minulla ne unohtuvat niin kovin helposti. 

Syömishäiriöstä toipuminen tarkoittaa minulle myös sitä, että luon itselleni uuden hyvän tavan huomioida pienet, jopa pikkiriikkiset hymyntuojat. Kun luopuu äärielämyksestä, isosta ilosta, on saatava jotain hyvää tilalle. Ei toista äärielämystä, se todennäköisesti tarkoittaisi vain riippuvuuden siirtämistä toiseen kohteeseen, enkä halua ojasta allikkoon.

Siksi siirrän säästötililleni 5 senttiä jokaisesta aiheesta, joka saa minut hymyilemään. 0,05€ kuulostaa pieneltä summalta, mutta jos niitä on päivän aikana 10, niin siitä saa jo 50 senttiä. Se tekee vuodessa 182,50€ Ajatelkaapa sitä!

En maksa itselleni asioista, joista "minun pitäisi olla onnellinen, koska..." vaan ainoastaan niistä hetkistä, jotka aidosti saivat minut hymyilemään tai nauramaan. Tilisiirrossa on kohta "viesti", kirjoitan siihen "Hymybonukset:" ja perän aiheet, joista aidosti ilahduin.

Tarkennus: Siirrän säästötilille 5 senttiä / aihe. Jos siis aurinkoinen sää saa minut hymyilemään neljä kertaa päivän aikana, maksan itselleni siltikin 5 senttiä, en 20 senttiä. Miksikö? Tavoitteenani on, että opin huomaamaan mahdollisimman monia pieniä ilahduttavia aiheita päivän aikana, en vain yhtä tai kahta. Seuraavana päivänä toki aiheet "nollautuvat" eli jos maanantaina ilahduin auringosta, saan 5 senttiä ja jos tiistainakin ilahdun auringonpaisteesta, saan siitä jälleen 5 senttiä, koska maksan itselleni hymybonukset / päivä.

 

Minun kohdalla tämä "tähtitarrasysteemi" motivoi hyviin valintoihin. Pidän numeroiden selkeydestä, pidän rahasta, pidän siitä, että konkreettisesti näen onnistumiseni heti.

Lisäksi pysähtyminen ruokien äärelle "Onko tämä ruoka "Level 0"? auttaa minua huomaamaan, että syömishäiriöstä huolimatta kaupat pursuavat ruokia, joita minun on ahmimishäiriöisenäkin helppo syödä kohtuudella. Tulen samalla kuulostelleeksi kehoani "Mistä huomaan, että olen syönyt sopivasti tätä Level 0 ruokaa? Miten kehoni minulle sen kertoo?"

Myös pysähtyminen tunnustelemaan "Mitä mieltä kehoni on tästä ruoasta?" auttaa minua tuntemaan paremmin juuri minun kehoni tarpeita. En halua enää kuunnella, mitä mieltä joku muu on ruoan terveellisyydestä. Asiantuntijatkin ovat asioista eri mieltä. Toinen kannattaa vähärasvaista, toinen vähähiilihydraattista, kolmas tyrmää mikron käytön ja neljäs vannoo raakaruoan nimeen. Ahmimishäiriön lisäksi olen toipumassa ortoreksiasta, liian terveellisestä ruoasta. Haluan parannuttuanikin elää terveellisesti, mutta nykyään minulle terveellinen = keholleni sopiva. En halua kuitenkaan, että elämäni pyörii terveellisyyden ympärillä, haluan sen olevan yksinkertaisesti hyvä tapa, josta voi silloin tällöin poiketa, vaikka vain huvin vuoksi. Toisaalta en halua pakottaa itseäni syömään terveellisenä pidettyjä ruokia vain, koska ne ovat terveellisiä, jos ne suussani maistuvat pahalta. Annan itselleni luvan olla joissain asioissa "nollalinjalainen". Ravitsemusasiantuntijat eivät suosittele nollalinjaa syömishäiriöisille, ymmärrän sen, mutta minusta on eroa onko nollalinjalla sen takia, että ruoka maistuu pahalta tai koska sillä on terveydelle haitallisia vaikutuksia lyhyellä aikavälillä (esim.ripuli) tai arvomaailman takia (esim.ei tehotuotettua lihaa) kuin että nollalinjalla olisi sen takia, että "tämä ruoka on paha/lihottavat" tms.

Minulle tekee myös hyvää pysähtyä triggeröivien ruokien ääreen arvioimaan, kuinka triggeröivää kyseinen ruoka minulle on. Level 1, 2 vai 3? On mukava huomata, ettei ruokamaailma ole mustavalkoinen. Ei ole vain hyvis ja pahis-ruokia vaan tasoja on eriasteisia myös triggeröivien ruokien sisällä. Triggeröivien ruokien syömisen harjoittelu on paras aloittaa helpoimmasta eli Level 1:stä, silloin saa eniten onnistumisen kokemuksia. Toisaalta, jos syön Level 3:n ruokaa ja epäonnistun, osaan olla itselleni armollisempi epäonnistuessani. Sehän oli minulle vaikein mahdollinen ruoka syödä kohtuullisesti.

Eniten pidän siitä, että tätä palkitsemista voi jatkaa loppuelämän. Minusta on erinomainen tapa kiittää itseä rahallisesti onnistuneista ruokavalinnoista ja aidon hymyn tuovien asioiden huomaamisesta jokaisessa arkisimmassakin päivässä. Ihan koko loppuelämän ajan. :) 

 

Onnistumisten huomioiminen omalla tyylillä voi olla vain hyväksi! :) 

Toivon, että tekin löydätte itsellenne sopivan "tähtitarramenetelmän"! :)